Totta on suosikkini aikaisemmin lukemistani Pulkkisen romaaneista. Yhteistä näille tarinoille on ainakin teema lapsuuden muistojen häilyvyydestä. Parhaassa mahdollisessa maailmassa tarina kerrotaan nuoren näyttelijän Aurelian ja hänen äitinsä näkökulmista. Kumpikin puhuu niin paljon Aurelian isästä Theosta, että pitkään nimenomaan Theo tuntuu keskushenkilöltä. Loppua kohti tämä vaikutelma hälvenee. Aurelian äidin osuudet on kerrottu arkisemmalla tyylillä. Ne olivat osuuksia, jotka saivat kääntämään sivuja kiinnostuneena eteenpäin. Osittain myös siksi, että niiden jo alusta asti aavistaa selittävän Aureliaa. Aurelian osuudet olivat runollisen eteerisempiä. Ne ovat kerronnallisesti ja kielellisesti kauniita, mutta samalla vaikeammin samaistuttavia ja sisäistettäviä. Kerrontatavan voi katsoa kertovan Aurelian poikkeuksellisesta herkkyydestä, mikä sopii tarinaan. Kiinnostuin kyllä teatteriesityksen luomisprosessista. Lopulta keskiössä on kuitenkin perhetragedia ja miten se muovasi perheenjäseniä. ( )