Noitavainot Euroopassa : myytin synty

Noitavainot ovat kiinnostaneet minua jo vuosia. Tutkijat ovat maalanneet kuvan historiallisesta roviolöylystä oikein huolella. Varhaisimmat englantilaistutkijatkin arvioivat, että Englannin noitavainoissa olisi kuollut 30 000-70 000 ihmistä.
Tässä teoksessa historiantutkija Marko Nenonen putsailee virheellisten tutkimusten ja viihdeteollisuuden värittämää kuvaa oikein huolella.

Kirjan suurin arvo on mielestäni ensisijaisesti juurikin mielikuvien korjaamisessa. Vaikka olen ehkä keskimääräistä kaduntallaajaa kiinnostuneempi aiheesta, oli minullakin virheellisiä mielikuvia (mikään asiantuntija en ollut, enkä ole nytkään).
Isoimpana on lukumäärä. Eräs vaikuttava tutkija (Gottfried Christian Voight, 1792) laski show more päättelemällä, että noitavainoissa tapettiin 9 442 994 noitaa. Melko eksaktia! Ja tähän arvioon luotettiin paljon. Harmi vain, että hänen laskukaavansa petti pahasti. Uudemmat, ja Nenosen mukaan luotettavimmat arviot, pyörivät n. 45 000 ihmisessä. Koko Euroopassa siis.

Toinen oleellinen virhe on ollut inkvisition syyttäminen. Elokuvissa on nähty synkkäkaapuisia inkvisiittoreita, jotka julmasti kiduttaen pakottivat naisparat tunnustamaan - ja tuomitsivat heidät sitten roviolle. Todellinen kuva inkvisitiosta nojaa Ars Magicassakin seikkailleen Salazarin kuvaan, jonka missiona oli todistaa ettei noituutta ole olemassakaan.
Ei inkvisitio mikään viaton systeemi tietenkään ollut. Mutta se tuomitsi kuolemaan vain harvoin (yleensä rangaistuksena oli nuhteet, katumusharjoitukset ja ruumisrangaistukset). Inkvisitio itseasiassa edisti oikeustapaa, sillä sen toiminta perustui syytöksen tutkintaan. Aiempi tapa oli nimeltään akkusatorinen oikeuskäytäntö. Siinä käytännössä uhrin piti itse nostaa syyte ja etsiä asialleen todistaja ym. Tämä oli vaikeaa, etenkin jos uhri oli alempiarvoinen kuin syytetty.
Inkvisitio ei myöskään käyttänyt kidutusta siinä määrin kuin annetaan ymmärtää. Maallinen tuomioistuin sen sijaan oli kunnostautunut kiduttamisessa ja ruhtinaiden ja kuninkaiden vankikellarit olivat kerrassaan karmaisevia paikkoja.

Kolmas oleellinen virhe on noitaoikeudenkäyntien tituleeraus. Noitasapattioikeudenkäynneillä tarkoitetaan niitä tilanteita, joissa syytettyä syytetään noitasapattiin lentämisestä, irstailusta paholaisen kanssa ym. nykyihmisen silmin älytöntä juttua. Perinteistä noituutta koskevat oikeudenkäynnit on tutkimuksissa jätetty vähäisemmälle huomiolle. Näillä tarkoitetaan sellaisia noituussyytöksiä, että joku olisi tehnyt vahinkoa toiselle magian avulla; sairastuttanut karjaa, aiheuttanut huonoa onnea ym.
Noitasapattioikeudenkäyntejä on pidetty isoimmassa arvossa tutkijoiden kannalta ja sen vuoksi niiden suhteellinen määrä nousi harhaisiin mittoihin.
Perinteellistä magiaa voitiin pitää noitavainojen kannalta täysin mielenkiinnottomana ja se voitiin jättää sivuun tutkimuksesta. Näin teki muun muassa Trevor-Roper, joka ilmoitti olevansa kiinnostunut vain noitahysteriasta eikä kaikenlaisista noita- ja taikauskomuksista tai oikeudenkäynneistä, jotka eivät liittyneet noitasapattiin. Hän nimitti tällaisia uskomuksia väheksyvästi "alkeellisiksi kylähullutuksiksi, joita antropologit löytävät kaikilta aikakausilta kaikkialta". Kuitenkin tämä näkökulma vei noitavainotutkimuksen harhaan koko Euroopan ja siis myös Länsi-Euroopan osalta. Uusien ja yksityiskohtaisten tutkimusten perusteella voidaan sanoa, että aiempi tutkimus liioitteli noitasapatti- ja paholaisteorioita ja niiden osuutta. (s. 191-192)

Tässä siis muutama huomio siitä, miksi Noitavainot Euroopassa - myytin synty -teos oli niin hyvä ja mielenkiintoinen.

Silti siinä oli myös puutteensa. Kun puhutaan paljon alueista ja lukumääristä, niin kartat ja taulukot olisivat kivoja. Ne auttavat hahmottamaan kokonaiskuvaa. Tässä oli viimeisellä sivulla yksi kartta, mutta se koski "kirjassa mainittuja paikkoja". Ihan pöljää! Jokainen voi tarkistaa omasta kartastaan missä on Pariisi, Turku, Rooma tai Bryssel. Mutta sitä, missä oli enemmän tai vähemmän noitavainoja ym. ei voi tarkistaa omasta kartastaan.

Lisäksi lukujen otsikot olivat paikoin outoja eivätkä niin informatiivisia kuin niiden toivoisi olevan. Luulen, että luvuilla on pyritty viihdyttämään ja luomaan erikoisempaa tunnelmaa, mutta minusta niiden tärkein pointti olisi kuitenkin informatiivisuus. "Epäily" ja "Väärä maantiede" ovat lyhyitä ja ytimekkäitä otsikkoja, mutta harmikseni ne eivät vastaa synnyttämäänsä mielikuvaa. Esim. Epäily -otsikon alla on sillisalaatti inkvisition uudistamisesta, kuinka vähän noitia tuomittiin kuolemaan missäkin, juutalaisvainot ja Pohjolan inkvisitio. Olisin odottanut kattavaa pohdintaa ja esitelmää siitä, millä perusteilla jotakuta epäiltiin noidaksi ja miten epäilyt näytettiin toteen.

Mutta muuten tämä oli oikein asiaa.

-Morre- show less

Kirjan tarkoitus on oikaista. Siinä korjataan monia eurooppalaisiin noitaoikeudenkäynteihin liittyviä tyypillisiä väärinkäsityksiä. Kirjan lukemalla oppii mm., että noitaoikeudenkäynnit eivät olleet erityisen keskiaikainen ilmiö, vaan yleistyivät vasta 1400-luvun puolivälissä (s. 48). Vasta 1420-luvulla syntyi uskomus noitasapatista, johon osallistumisesta noidaksi epäiltyä saatettiin syyttää. Senkään jälkeen suurinta osaa noidiksi epäillyistä ei syytettykään noitasapattiin osallistumisesta (s. 192), johon kuuluivat mm. lentäminen ja Paholaisen kanssa sopimuksen tekeminen. Yksinkertaisempi taikuus huoletti ihmisiä enemmän. Aiemmin noitaoikeudenkäyntejä pidettiin länsieurooppalaisena ilmiönä, mutta show more niitä oli merkittävässä määrin myös Itä-Euroopassa kuten Venäjällä (s. 207-209).

Nenonen kertoo, millaisten kulttuuristen mielikuvien ja historiallisten tapahtumien perusteella ajatus noitasapatista syntyi. Samoin hän kertoo lainsäädännön ja kirkon oppien kehityksestä.Oikeudenkäyntejä kuvataan alueittain ja yksittäisesimerkkeinä. Nenonen esittelee aiheen tutkijoiden perinteisiä näkemyksiä ja luuloja. Noitavainojen tutkimukseen on kuulunut historiallisten tekstien väärennöksiä ja väärissä valtioissa tehtyjen, avartavien selvitysten huomiotta jättämistä. Oikomista näissäkin.

Asiaa on kirjassa paljon, mutta se käsitellään hoippuvassa järjestyksessä, mikä hankaloittaa tekstin seuraamista. Tiedon hakua taas vaikeuttaa kikkaleva otsikointi: otsikosta ei voi päätellä luvun sisältöä. Siksi tässä arvostelussakin on sivunumeroita. Näiden ongelmien vuoksi kirja sopii vain aiheesta valmiiksi kiinnostuneiden luettavaksi. show less