Päähenkilöllä on kriisi. Tämän vuoksi hän on jo 25-vuotias. Tai siis hänellä on kriisi, koska hän on (jo) 25-vuotias: ”Tilasta minä en välitä paskaakaan, mutta ajan kanssa minulla on ongelmia.” Elämästä on kadonnut suuntavaisto ja tekemisen merkityksellisyys. Se kaikki tapahtui hetkessä, eräänä iltana pian sen jälkeen, kun krokettipeli oli kääntynyt hänen veljensä voitoksi. Hänen veljensä on vähemmän sympaattinen kuin hän eikä hänellä ole edellytyksiä ymmärtää hänen romahtaneen eheytensä tilaa. Veli lähtee Afrikkaan, tai johonkin minne lie, ja päähenkilö yrittää saada elämästään otteen. Niinpä hän ostaa pallon. Punaisen pallon. Ja hakan. Brion hakan. Yliopisto saa jäädä, toistaiseksi. Tärkeämpää on hankkia uusia näkökulmia: ”perspektiiviä pitäisi voida ostaa ja nauttia suonensisäisesti.” Pian hän alkaakin saada otetta elämästään. Hän tapaa uusia ihmisiä ja hänen päiviensä sointi on jollain viehättävällä tavalla hellyttävässä harmoniassa. Kaikki tapahtuu nopeasti. Hänen elämässään alkaa näkyä valoa. Vähäistä, varovaista tyydytystä arjen hallinnasta. Hän alkaa uskoa muuhunkin kuin veden potentiaaliin elämän ylläpitäjänä. Ja hän haluaa pysyä siinä totuudessa, että elämä on hänen mielestään vähän niin kuin matka.

Pölkky on sangen taitavasti jaariteltu kokonaisuus, jonka sävy hakataan lukijan fysiikkaan jo ensimmäisissä lauseissa. Kirjan kertojana on kaikkitietävä selontekijä, joka turruttaa ajan, paikan ja tavat muttei aisteja. Kertoja rakentaa päähenkilön olemassaolon perustaa hitaasti ja rönsyillen niin, että päähenkilö, joka on olemukseltaan itsekin varsin jäykkä ja loivaliikkeinen, ehtii ajoittain pyrähtää toiminnan ytimeen ennen varsinaista kerrontaa. Kertoja on kuin valvontakamera: kuvaa kaiken, ei tee suoria tulkintoja ja on toimintasäteeltään rajallinen sekä hermostuttavan hidas. Tässä sitkeäkerronnallisessa ympäristössä laahatessaan kertoja heijastaa lukijan tajuntaan valokuvaakin tarkemman maiseman, vallitsevan ympäristön ihmisten ja luonnon oikkuineen samalla korostaen omaa kerronnallista ilmiömäisyyttään, jonka johdosta pieninkään narahdus tai liikeenmuutos ei ole liian vähäpätöinen ilmaistavaksi. Pölkyn ainekset ovat lähtökohtaisesti hiljaiseksi vetävät. Näyttämöksi rakentuu Kaisaniemen puisto, luistelukenttä ja työmaaparakki. Näyttämöhenkilöinä astelevat päähenkilö, marginaaliryhmään asettuneet yön ja päivän kulkijat sekä muut luonnon eliöstöt. Kirjan tapahtumien toimintapitoisuus lähentelee skandinaavista action-elokuvaa; päähenkilö ähisee ja puhisee, mulkoilee, popsii ja mutustelee, lampsii, rapsuttelee ja urahtelee. Lopussa vauhti yltyy, sydän hakkaa, lasit helisevät, jännitys tiivistyy ja show more tarina päättyy. Näistä lähtökohtaisesti ei-niin-potentiaalisista sankariaineksista syntyy lukijan mielen ja kielen vangitseva soppa, jonka syötyään olo on kylläinen ja raukea. show less

Esikoisromaaninsa Kahden ja yhden yön tarinoita (2003) tapaan kirja esittää koko joukon väitteitä maailman ja sen osatekijöiden välisistä suhteista. Pohjoiseurooppalaisen kivikylän ruutukaavamaisemiin upotetun tarinan ainekset rakentuvat pääosin aistillisesta jännitteestä, rakkaudesta ja politiikasta. Yhtälailla näiden ytimestä hohkaa myös hukkalämpöä: seksuaalista kylmyyttä, välinpitämättömyyttä ja jopa suoranaista anarkiaa.
Päähenkilöiden, Niklaksen ja Innan, ympärillä vallitsevan kaikkeuden ylläpitäjänä on tuntematon kohtalo, diagnosoimaton sairaus, jonka oireina elehtivät monet ahdistuksen nyanssit. Tasapainoisen olemassaolon perustana ei ole niinkään maailmanjärjestys vaan maailmanparannus. Näiden elementtien ontuvuudesta ja keskinäisestä paremmuuden tavoittelusta syntyvät kirjan dramaturgiset käänteet joiden leikkauspisteissä välkehtii kirjan tumman groteski komiikka. Lääkäriromaani on kertomus rakkaudesta, ihmisen etäisyydestä toiseen; matka, jonka jokainen hylätty tietää olevan jotain aivan muuta kuin pysyvästi läheinen.
Lääkäriromaani on myös kuvaus oman elinympäristönsä rajallisuudesta. Jokaisella teolla on seurauksensa ja seurauksista kannetaan vastuu. Tai ainakin pitäisi kantaa.
Kirjan kieli on pääosin toteavaa, lyhyttä ja suoraa. Hetkittäin Korhosen lauseiden kitkakerroin kuitenkin kasvaa, ja seurauksena on vakuuttavaa todistusmateriaalia suomen kielen eläväisyydestä ja mukautumiskyvystä show more 2000-luvun lainasanavaateiden täyttämässä kirjallisuusryteikössä. show less