66-vuotias Katariina Suuri loukkaa jalkansa ja joutuu vuoteenomaksi. Tämä antaa kipinän muistella menneitä yhdessä luotetun ystävän ja hovimiehen Leonin kanssa. Tarkoituksena on kirjoittaa keisarinnan muistelmat, ja Leonin tehtävä on paitsi kirjata asiat ylös myös oikaista silloin kun Katariina itse muistaa väärin.

Parasta tässä romaanissa lienee sen eteen tehty tutkimustyö, joka näkyy jokaisella sivulla. Hirvisaari vyöryttää historiallisia faktoja lukijan sulateltavaksi sellaista tahtia, että ainakin minun aivoni kävivät välillä tyhjäkäynnillä; luin ahkerasti eteenpäin vain huomatakseni muutaman sivun jälkeen, etten muista lukemastani mitään. Sellaista on sattunut romaanien kohdalla harvoin, puisevien tenttikirjojen kanssa sen sijaan joskus muinoin useastikin. Kirjallisella taituruudellaan Hirvisaaren romaani ei siis tehnyt vaikutusta. Kirjan perusasetelma, keskustelu ja muistelmien kirjoittaminen, on minusta hyvä. Valitettavasti se ei vain toteudu kovin luontevasti. Katariinan ja Leonin välinen dialogi on ahdettu täyteen tiivistelmiä milloin mistäkin vaiheesta keisarinnan elämästä ja tuntuu siksi teennäiseltä. Parhaimmillaan kirja onkin silloin, kun lukija pääsee suoraan tutustumaan Katariinan ajatuksiin. Niiden kautta Hirvisaari onnistuu kaivamaan etäisestä historiallisesta hahmosta esiin persoonan, jonka ristiriitaisuuksiakin voi ymmärtää. Se, kuinka lähelle maalia kirjailijan tulkinta Katariinasta osuu, ei ole tärkeää: kyseessähän on romaani, ei elämäkerta.

Muistelot tässä kirjassa yltävät noin puoliväliin Katariinan elämää, juuri hänen hallituskautensa alkuun. Tekeillä on jatko-osa (kuulemma nimeltään Me, Keisarinna), mutta se jäänee minulta lukematta. Katariina Suuri on kiehtova hahmo, mutta en vain osaa nauttia Hirvisaaren kerrontatyylistä. ( )