En tiedä vuosituhannen lopusta, mutta ainakin nykyään yliopistomaailmaan sijoittuvat rakkaustarinat alkavat olla kulunut aihe suomalaisessa kirjallisuudessa. Tämä tosin on alansa parhaimmistoa ja herätti ajatuksia vuosituhannen lopun suomalaisuudesta ja onnesta. En ihan ymmärtänyt epilepsia-motivaatiota - miksi se oli päähenkilölle niin raskas asia ja miten se erotti hänet muista, "normaaleista"? Itse en ole koskaan pitänyt epilepsiaa elämää hallitsevana sairautena. Vaikeahan sitä on ulkopuolisena ymmärtää, mutta olisin toivonut, että aihetta käsittelevä kirja olisi paikannut ymmärtämättömyyden aukkoni. Nyt jäi päällimmäiseksi tunne, että päähenkilön "erilaisuus" kumpusi kuitenkin lopulta jostain ihan muusta kuin sairaudesta, ehkä persoonallisuudesta? Tämän kummastuksen lisäksi jä ärsyttämään päähenkilön pyhimysmäisyys. Toisaalta henkilö tuntui aidoilta "täydellisyydestään" huolimatta. ( )