Joel Haahtela

”Olin kuitenkin yhä vakuuttuneempi, että tosiasiassa aika laskostui päällekkäin ja elimme yhtä aikaa kaikissa elämämme tapahtumissa ja vain pieneltä osin tässä hetkessä. Ruumis kulki maailmalla, mutta mieli jätti palasia jälkeen, ripotteli niitä kuin leivänmuruja polulle. Eikä aika kadonnut mihinkään.”
Käsitys päällekkäisistä aikakerroksista ja ajan laskostumisesta siirtyvät sanoista kirjan rakenteeseen ja kerrontaan. Tässä romaanissa mieskertoja törmää show more sattumalta Triestessä Marijaan, jonka kanssa mies oli viettänyt 25 vuotta aikaisemmin Prahassa kiihkeän rakkauden kaksiviikkoisen ennen kuin Marija häipyi. Minäkertojamies kertoo vuosien Marija-kaipuusta, lapsuudestaan ja nuoruudestaan, edesmenneistä äidistään ja isästään. Nämä kaikki ajat vaikuttavat kerrontahetkeen, jälleennäkemiseen ja yhteisiin päiviin Roomassa ja Firenzen liepeillä. show less

"Sanon Jacobille, että kaikissa ihmisissä on Jumalan kuva. Älä maalaa Cuypersia, vaan maalaa Jumalan kuva hänessä. Maalaa kasvot ja se mikä on kasvojen takana. Maalaa kasvoille mies mutta silmiin se lapsi, se mitä Cuypers ei muista enää itsessään olevan."

Päiväkirjaromaani, joka jakautuu usealla vuodelle. Ensimmäinen osa tapahtuu Pariisissa vuonna 1889, kun suomalainen nuori mies on uuden elämän kynnyksellä. Mies on paennut Suomesta skandaalin käry kantapäillään ja aloittaa setänsä suojeluksessa uuden elämän silloisessa metropolissa. Purkaakseen tuntojaan mies alkaa kirjoittaa päiväkirjaa hänelle, Klaralle, joka on nuoruuden rakastettu ja jonka traaginen menettäminen leimaa kaikkea miehen myöhempää toimintaa.

Mies aloittaa show more työt aikansa moderneimmassa laitoksessa eli lennätintoimistossa ja etenee myöhemmin sanomalehden kirjeenvaihtajaksi. Päiväkirjat tarjoavatkin mielenkiintoisen matkan Euroopan historiaan ja menneeseen maailmaan. Vuonna 1889 päästään seuraamaan Pariisin maailmannäyttelyä, vuodet 1913-14 Berliinissä ennakoivat ensimmäistä maailmansotaa ja tarjoavat ooppiuminkatkuisia tunnelmia, vuonna 1923 ollaan matkalla Kauko-Idässä ja viimeiset merkinnät ovat saksalaisesta mielisairaalasta vuodelta 1936, kun kansallissosialistit ovat jo vallassa ja Eurooppa on luisumassa kohti uutta sotaa. (Kirjavinkit) show less

Joel Haahtela teki sen jälleen. Tähtikirkas, lumivalkea lumosi minut täysin; olin jo ensimmäisten sivujen jälkeen täysin koukussa kirjaan. Romaani vei minut Pariisiin vuonna 1889, jossa yksinäinen, nuori mies yrittää tehdä taidetta ja luoda uraa. Samalla hän kirjoittaa päiväkirjamaisia kirjeitä jollekulle, jonka identiteetti jää ainakin alussa hämäräksi. Kirjeiden vastaanottaja ei vastaa, mutta kirjeet ovat kirjoittajan tapa kirjoittaa itseään ja omaa identiteettiään show more esiin, luoda itseään uudelleen vieraassa paikassa.

Siinä missä Traumbachista jäi minulle jotenkin ahdistava ja klaustrofobinen olo (muistikuvieni mukaan siinä vain puikkelehdittiin jatkuvasti kapeilla kujilla ja sokkeloisissa rakennuksissa), niin Tähtikirkas, lumivalkea on avara ja levittäytyy kaikin tavoin laajemmalle. Romaani on ensinnäkin reilusti pitempi kuin yksikään Haahtelan aiemmista teoksista ja ulottuu suhteellisen pitkälle ajanjaksolle 1800-luvun lopulta vuoteen 2012 saakka. Siinä matkustetaan Euroopasta aina Kaakkois-Aasiaan asti. Romaanin osat ovat hyvin erilaiset ja pidin alkupuolesta enemmän kuin lopusta. Puolisoni mielestä romaani taas parani loppua kohden. Makuasioista ei voi kiistellä (mutta kyllä niistä saa kiihkeän keskustelun aikaan klo 23.30 illalla, kun toinenkin luki kirjan loppuun!). ;)

Haahtela on yksi niistä kirjailijoista, joita jopa ehdin kuulemaan lyhyiksi jääneillä kirjamessuillani. Huonosta haastattelijasta huolimatta oli mielenkiintoista kuulla kirjailijan omia mietteitä kirjasta. Haahtela mm. mainitsi, että romaani on hänelle eräänlainen paluu nuoruuteen, koska hän on itsekin harrastanut nuorempana maalausta, erityisesti impressionistisia maalauksia!

Tähtikirkas, lumivalkea -romaanissa on paljon tuttua Haahtelaa: itseään tai paikkaansa maailmassa etsivä mieshenkilö, joka ei oikein koskaan tunnu pääsevän perille sinne, minne hän on menossa. Ainoa pysyvä henkilö miehen elämässä, entinen rakastettu ja kirjeiden vastaanottaja, hiipuu pois mielestä, mitä kauemmas mies hänestä ajautuu.

Ainoa miinus oli se, että romaanin viittaukset toiseen maailmansotaan ja keskitysleireihin tuntuivat jotenkin liian itsestään selvältä ratkaisulta. Toisaalta ihailin sitä, kuinka Haahtela piti jatkuvasti romaanin päähenkilön ja tämän kirjeiden päiväykset juuri suurten tapahtumien ulkopuolella: aina oltiin jonkin merkittävän historiallisen tapahtuman tai sodan kynnyksellä, muttei koskaan sen ytimessä. Romaanin päähenkilön tavoin myös lukija jää jollain tavalla ulkopuoliseksi. Tarinan aukot pitää täyttää itse.

Romaanin alku on runsas, kieli monipuolista ja rikasta, nuorelle miehelle sattuu ja tapahtuu. Vähitellen kertojan äidinkieli köyhtyy (Haahtela kertoi haastattelussa tämän olevan tarkoituksellista), vauhti hidastuu, identiteetti katoaa ja mieli tyhjenee, kunnes jäljelle jää... niin, mitä? Kirjaimia, kuvioita, mielen muotoja. Ehkä pari toiveikasta perhostakin. :)

Tämä oli yksi parhaista kirjoista, jonka olen tänä vuonna lukenut. Olisin mielelläni nähnyt sen Finlandia-ehdokkaidenkin listalla!

Alkuperäinen arvostelu show less