A. W. Yrjänä

"söi yllättävät määrät pastaa" - hyvä kirja, olisipa siinä enemmän kirjaa.

Yrjänän runoissa minua usein häiritsi tunne siitä, että ne ovat Listoja Asioista Joista Voisi Kirjoittaa, sen sijaan että niistä Asioista olisi kirjoitettu. Listojen laatija näkee nämä Asiat mielensä ikkunassa niin hyvin että hänelle tuottaa mielihyvää vain jo mainita ne nimeltä, eikä hän ihan muista (tai häntä ei kiinnosta) että me muut kaipaisimme toisinaan laajempaa kontekstia tai show more kuvailua. Yrjänän maku Asioissa on lyömättömän ihana, Listat itsessään ovat kielellisesti veikeitä, ja ilokseni huomaan että ne toimivat kertomakirjallisuuden juoneen ripustettuina itselleni paremmin. Niitä esiintyy enemmän teoksen alkupuolella ja sielläkin Asiat saavat nyt kaverikseen edes yhden adjektiivin jolla kyseistä kirjaa, ruokaa tai muuta (usein kuitenkin kirjaa tai ruokaa) tuntematonkin voi niitä paremmin kuvitella.

Parhaimmillaan kirja on silloin kun se pääsee luetteloinnista pidemmälle ja noudattaa omaa hedonismin logiikkaansa käyttäen sitä välineenä juonen rakentamiseen. Kun Yrjänä malttaa kirjoittaa Asiansa ja kohtauksensa abstraktista luurangosta lihaksi asti, se sujuu ja tunnelma on lyömätön. Näin vaan yhä tapahtuu vähän liian harvoin - omituiset tapahtumat ja kiinnostavat sivuhahmot vilahtelevat ohi turhan ripeästi ja viitteellisesti, verrattuna siihen kuinka paljon niitä on.

(Tunnetta varmaankin lisää se, että kirjan esteettisten referenssien takia sen haluaisi väkisin sijoittaa jonnekin Umberto Econ ja Suzanne Collinsin maagillis-historiallis-alkeemisten seikkailuromaanien jäätävän pitkäsoutuiseen bermudan kolmioon, vaikka oikeampi paikka löytyykin jostain Leena Krohnin, Douglas Adamsin ja Enid Blytonin välistä abstraktista urbaanifantasiasaaristosta.)

Dialogia vaivaa vähän sama "jos ei kiinnosta niin ei kiinnosta"- tauti: kaikki henkilöt ovat hirveän hauskoja ja sukkelia, mikä on eittämättä viihdyttävää, mutta erottaisin heidät varmaan paremmin toisistaan jos he kävisivät välillä vähän tavallisempiakin, hahmoa rakentavia keskusteluja. Erityisen tärkeää olisi parantaa henkilöhahmojen elävyyttä jos on tarkoitus kirjoittaa "kaikenikäisille". Näinsillään tämä on nuorison seikkailukirja aikuisille joilla on hyviä muistoja nuorison seikkailukirjojen lukemisesta. Vonnegutiin ehtinyt pikkuvanha 13v [meikä] lukisi tätä varmasti siinä missä muutakin, mutta ylimalkaisiin referensseihin nojataan niin paljon ettei se ole reilua ihan hirveän nuorelle.

Sitten kun päästään todella omituisiin sfääreihin, myös kirjoittamisen syvyys paranee. CMX:n progepään kuuntelijalle nämä maailmat tuntuvat tutuilta, ja on hauskaa päästä käymään niissä tässäkin muodossa. Yrjänä on niin varma kirjoittaja että ihan älytönkin skenaario tuntuu emotionaalisesti todelta, ja jopa aikamatkustus toimii. Rakastan myös [spoileri] tornion (?) murretta puhuvia[/spoileri] valaita sekä konseptina että toteutukseltaan.

Liian lyhyt on lähes aina parempi kuin liian pitkä, sillä liian lyhyen voi lukea aina toiseen kertaan. Tämä käsillä oleva on kuitenkin niin runsas läjä aineksia, että enemmän haudutusta ei olisi pahitteeksi. Miltä unitauti tuntuu? Miltä omenakellarissa haisee? Millaisia rakennuksia saarella on? Jään toivomaan että Yrjänä yhä jatkaa vanhemmiten monisanaisemmaksi käymistä. show less

En yleisesti pidä runoista, eikä tässäkään kaikki runot olleet semmoisia että niihen olisi jaksanut keskittyä 100%. Mutta tässä oli hetkensä ja ne hetket olivat kullanarvoisia. Olen jopa ostanut tämän, vaikka en yleensä osta kirjoja kovinkaan paljoa, saati sitten runoja. Mutta se oli kirpparilla euron tai pari.

Kiehtovia runoja joista osa tuntuu mässäilevän mystiikalla tarkoituksenmukaisesti.